The Marquise and the Baron. Neo-rococo and the North

Aamulehti
Art hotspots
Editmedia
Eeva
KMV-lehti
Maaseudun Tulevaisuus

Aamulehti

Sirkka Iso-Ettala, 23.1.2015

Art hotspots

Ruxandra Balboa-Pöysti, 25.4.2015

« Neo-Rococo and the North » – reviving the Rococo and the Enlightenment eras in Finland

At the Serlachius museum in Mänttä (www.serlachius.fi), you can enjoy a pearl of an exhibition until April 26th – and the museum itself is a jewel.

Serlachius Gösta pavilion in Mäntta, the old Serlachius pavilion reflected in the new contemporary building – picture Pedro Pegenaute

This exhibition is a must-see for several reasons; many rare pieces from abroad will be on display (from the Louvre, the Musée d’Orsay, the National Gallery in Stockholm, etc.), as well as master pieces on display outside of their home locations for the first time in decades (Carl Larsson, Little Suzanne). Besides, several other art works have been reattributed for this exhibition – Augustin Ehrensvärd’s drawings were initially wrongly attributed to Francois Georgin, and, interestingly, would later influence Edelfelt’s historical work (listen to the soundcard at the end of this post).

View on Carl Larsson's "Little Suzanne" at the Serlachius Gösta pavilion

Finally, the possibility to explore the work of well-known Northern neo-rococo artists from the turn of the 19^th century in an unfamiliar light – namely, historical painting – is a further reason to definitely visit this exhibition. Foremost, this exhibition comes at a time when the neo-rococo movement and retrospective reflection upon it are very much in vogue. (Sophia Coppola’s film Marie-Antoinette springs to mind, as well as the current trend to turn towards the philosophers of the Enlightenment, especially to Voltaire, in the aftermath of the Paris terrorist attacks last January). Look into your past to master your future. If ever this mantra could be applied to an exhibition, it would be this one. Art HotSpots (ArtHS) met its commissioner, French art historian, Laura Gutman.

ArtHS: To Finns visiting the exhibition “Neo-Rococo and the North”, it might be surprising to discover that Helen Schjerfbeck or Albert Edelfelt painted historical scenes or works including costumes inspired by the French rococo. What were the circumstances behind it?

Neorococo - Schjerfbeck-Naamiaiskuva — Helene Schjerfbeck “Masquerade Pisture, Rococo Lady” (1887) Ostrobothnian museum, Karl Hedman collection, Vaasa (photo credit Ostrobothnian museum/Erkki Salminen)

Laura Gutman: Although Neo-Rococo has not been studied in any great
detail, there are signs of a renewed interest in the 18^th century revival. For example, carte blanche has been given to the famous fashion designer Christian Lacroix at the musée Cognac-Jay in Paris, resulting in signs of “l’air du temps” at the museum.

Laura Gutman, commissioner of the exhibition — Laura Gutman, curator of the exhibition “Neo-Rococo and the North”

Applied to Nordic art, Neo-Rococo is a discovery. Albert Edelfelt or Gunnar Berndtson are no surprise, but the names Magnus Enckell, Akseli Gallen-Kallela or Helene Schjerfbeck do not come quite so naturally to mind. Neo-Rococo has been despised by modernity for being kitsch, but in failing to understand the period, a key moment in art history is forgotten. In the 19th century, history painting had always been the paragon of art, but was no longer offering substantial commissions. Painters trained at Ecole des Beaux-Arts created a new genre and market for themselves by painting historical scenes. These scenes were easily understandable, were well painted according to the old standards, and were more valuable than any Impressionist painting of the time. They were also highly appreciated by the new bourgeoisie. With his rather small formats, Ernest Meissonier was the most expensive artist on the market, and there was a niche for a number of followers. The 18^th century period conveyed an image of charm and pleasure which always inspires nostalgia.

ArtHS: What specific political dimension is present in the Finnish Neo-Rococo?

Laura Gutman: Up to the late 19^th century, the Gustavian period had been neglected, regarded as a military failure. Famous Swedish portraitists, celebrated in France, where they had built up their career, were rediscovered in the wake of Neo-Rococo by French art lovers. With growing Russian pressure on Finland, the earlier relationship with Sweden was remembered by the Finns with more complacency. Neo-Rococo gradually took on a political dimension in Finland, balancing between the remains of a glorious past and the ignorance of the new rulers. Before the Kalevala took up the mantle of forging an independent past, the Gustavian era appeared as a lost paradise.

ArtHS: In the current exhibition there are few contemporary pieces that highlight the continuous return to the rococo era in art. Today’s interest in this historical era is not limited to the rococo and its apparent aspiration to enjoy and experience the pleasures of life, but rather seems to be an active striving to structure ideas (paradigms for a new civilization) as was typical of the Enlightenment. More than an expression of nostalgia for a certain part of European history, isn’t Neo-Rococo a craving for profound insights that blur the boundaries between Rococo and Enlightenment?

Gunnar Berndtson, “Garden Idyll (a girl catching butterflies). Image: Ett hem-museum, Vesa Aaltonen

Laura Gutman: The Enlightenment philosophy actually developed as a
reaction towards Rococo, which was, like the Pompadour style, ridiculous. Liberty was conceived as a reaction towards libertinism. The amalgam was made later by readers of the brothers de Goncourt, who were involved in the whole 18^th century revival, including the Directory. A sort of fixed image, influenced by costumes and interior decoration, erased all the nuances of a rather complex intellectual period.

Francois Boucher “La Marquise de Pompadour” (1756)

The opening of the exhibition at the Gösta Serlachius Museum came a few days after the Charlie Hebdo events in France. I was amazed when I realised that Voltaire is referred to repeatedly to counter our contemporary Obscurantism. Ever since the French Revolution, the 18^th century has been revisited and instrumentalised to serve different purposes – from nationalism to fashion style.

Neo rococo and the North Serlachius catalogue

“The Neo-Rococo and the North” can be viewed at the Serlachius museum in Mänttä (wwww.serlachius.fi) until April 26th . Its trilingual velvet cover catalogue (in Finnish, Swedish and English) is conceived as a real book with numerous comparative illustrations from the rococo and Enlightenment eras, and can be ordered from the Akateeminen bookshop. www.akateeminen.com.

SOUNDCARDS

To learn more about the Neo-Rococo and the North, listen to Laura Gutman, the commissioner of the exhibition, speaking postcards. Click on the soundcards to listen to her comments (in French, text in English).

Edit Taidemedia

Tuomas Laulainen, 13.2.2015

Gösta vs. Markiisitar, eli kuinka iloitella ja syödä kakkua rauhassa vaikka modernismi huohottaa niskaan

Göstan paviljonki Mäntässä on kovan tason taidelaitos ja vielä aika uusi tuttavuus monelle. Minäkin kävin tutustumassa Serlachiuksen museoperheen kuopukseen ensimmäistä kertaa ja tietysti piti palauttaa mieleen mitä Sanna kirjoitti aiheesta viime kesänä tutustuessaan silloin vasta avattuun museoon. Juu, muistinkin puhuttavan, että kaikkien mielestä täällä oli väärät vessat. Olen kyllä ihan toista mieltä – vessat ovat ehkä parhaat koskaan missään näkemäni museovessat.

Tulen kollegani kanssa Göstan paviljonkiin pohjoista uusrokokoota käsittelevän näyttelyn pressiin. On talvi, pakkasta ehkä kakskyt astetta ja mutkittelen autolla pihatietä Mäntän keskustan ulkopuolella vähän utopistisissa fiiliksissä. Utopia juontaa juurensa siitä, että koko ajan on sydänalassa semmoinen tunne, että nyt mennään rahaa kohti. Vähän jännittää, onko sillä rahalla tehty viisaita ratkaisuja.

Markiisitar ja paroni on Laura Gutmanin kuratoima näyttely, jonka pääajatuksena on tarkastella pohjoismaisten taiteilijoiden kiinnostusta ranskalaiseen rokokoohon sekä sen kertaustyyleihin. Miksi rokokoon vanhanaikainenkin tematiikka jaksoi kiinnostaa pohjoismaissa, kun tätä nimenomaista tyyliä oli jaksettu melkein väsymiseen asti jo kerrata keskisessä euroopassa?

Arvotasolla rokokoo merkitsi vapautumista ja vapautta, sekä mahdollisuutta onnellisuuden tavoitteluun. Venäjän vallan alle siirretyssä Suomessa kepeällä ja ilotteluun taipuvalla rokokoomantralla oli monia poliittisia ja aatteellisia kiinnekohtia. Sortokausien aikaan muisteltiin kaiholla aikaa osana Ruotsia, joka nähtiin suomalaisen sivistyslaitoksen käynnistäjänä. Suomalaiset uusrokokooentusiastit katselivat länteen ja ihailivat ruotsalaisten kustavilaisuutta ja siihen liitettyjä hyveitä. Se osa historiaamme, joka oli kulunut osana Ruotsia näyttäytyi monien silmissä hyvänä ja vakaana aikana ja 1700-lukuista Ruotsia ihannoitiin valistuksen ja kulttuurin ihannemaana. Olihan Suomen suuriruhtinaskunnan yhteiskunta järjestetty edelleen samoin, kuin Ruotsin vallan aikana.

Historiallisista aiheistaan tunnetut suomalaiset taiteilijat, kuten Edelfelt ja Berndtson ottivat teoksiinsa vaikutteita rokokoolaisesta ikonografiasta ja eleganssista sekä myös kanavoivat omien ranskalaisten mestareidensa oppeja (Berndtson & co.:n huikea mentori Meissonier) ottaen näin osaa suomalaisen uusrokokoosuuntauksen hahmottamiseen.

Ruotsissa ja (Tanskassa) taas imettiin suoremmin vaikutteita ranskalaisesta (uus)rokokoosta. Erityisen huomattavaa on kuitenkin, että siinä missä jokin taho näki 1700-luvun ranskalaisen kulttuurin nautinnon ja dekadenssin ruumiillistumana, uusrokokoon pohjoisessa vaiheessa rokokoo nähtiin melko yleisesti sivistyksen ja valistuksen aikakautena.

Tosi mielenkiintoista pohjoisessa uusrokokoon aikakaudessa on myös se moninaisuus, joka taidemaailmassa noin suuremmassa mittakaavassa tuolloin vallitsi. Samaan aikaan kun Berndtson ja kumppanit säntäilivät puuteriperuukeissaan perhosten perässä, olivat kollegat jossain muualla Euroopassa jo vankasti modernismin ikeen alla. Modernistisesta taiteesta tuli se uusi musta. Se vyöryi akateemisempien tyylien ja historiamaalauksen ylitse tehden niistä vanhanaikaisia ja epäkiinnostavia. Rokokoo ja uusrokokoo saivat kitschin leiman. Saattoi tämä vaikuttaa myös aihepiirin ja tyylin kiinnostavuuden ja houkuttelevuuteen tutkimuskohteena.

Museoon sisälle astuessani tuntuu, kuin olisin ihan muualla, ehkä jossain Tanskan tai Alankomaiden pikkujättiläismuseossa. On vähän vaikea kuvitella olevansa Suomen sisämaassa, pikkukaupungissa, jonka asukkaiston olettaisi tämän museon ja kotikaupunkinsa maineen perusteella olevan kulttuurin ja erityisesti kuvataiteen suurkuluttajia. Eikö muka hyvä tarjonta kasvattaisi kulutusta? No, siitä en osaa sanoa suuntaan tai toiseen, mutta museolla näyttäisi kuitenkin ainakin ensinäkemän perusteella olevan valmiutta ja uskottavuutta vastata kaikenlaisiin haasteisiin, mitä yleisö tai vaativat näyttelyt sille uskaltavat heittää. Vajaalla parillakymmenellä miljoonalla on saatu erittäin asiallinen museorakennus. Huokaisen helpotuksesta.

No mutta, nyt meillä on uusrokokoota käsittelevä näyttely ja huomaamme sen olevan todella ajankohtainen. Avain tähän löytyy nimenomaan siitä, että meidän ajassamme tuntuu nyt jos koskaan olevan hyvän elämän tavoittelu juuri se asia, mihin yksilön tulee kurottautua. Yhtälailla, kun rokokoon aikaan, nykyihmisenkin tulee tavoitella onnellisuuttaan.

Onnen voi tavoittaa monella tavalla: voi syntyä onnellisten tähtien alla, voi urheilla ja syödä parhaimmilla tavoilla, voi kouluttautua ja saada hyvän työn tai voi olla ihan vaan oman onnensa seppä. Kaikkihan haluavat olla onnellisia, eikö niin, ja ovat aina halunneet? No oikeastaan joskus on yksilön onnea tärkeämpää ollut vaikka se, että pikkulapset tekevät raskaita töitä tai että yhteiskunnan alemmat luokat olevat periaatteessa työkseen onnettomia, jotta äveriäämmät saavat sen onnen. Itse asiassa, samat realiteetit taitavat edelleen päteä. Onnellisuuteen tulisi kuitenkin meidän kaikkien pyrkiä. Jokainen voi olla oman elämänsä Marie Antoinette.

Markiisitar ja paroni on eheä ja yhtenäinen, historiateemainen näyttely. Belladonnasilmiään räpyttelevien muotokuvien rinnalla on muutakin esineistöä ja näyttely tuntuu jollain tavalla kokonaisemmalta ehkä juuri tästä syystä. Arvostan sitä, että teoskokonaisuus on koottu laajalla kulttuurihistorian tiedostavalla näkökulmalla, tosin sanottakoon, että vaikea kuvitella näin voimakkaasti esteettisellä tavalla profiloitunutta tyyliä ja sitä käsittelevää näyttelyä ilman muutamaa pukua ja peruukkia. Näyttelyn aihepiiri on mielenkiintoinen ja toivon, että se saa yleisönsä lumisesta ja pimeästä vuodenajasta riippumatta.

Esille kootuissa teoksissa on joitain todellisia helmiä. Mieleenpainuvimpiin omalla kohdallani kuuluvat Ernest Meissonierin pienet öljyvärimaalaukset, jotka ovat tavallaan maalausta käsitteleviä oppikirjoja. Meissonier oli todella taitava ihmisen kuvaaja. Nähtävissä maalauksissa esiintyy herrasmiehiä arkisissa tilanteissa, joissa kuitenkin on meidän näkökulmastamme katsottuna sitä ovelan hienovaraista genre- ja historiamaalauksen sekoittumista.

Eräs Markiisin ja Paronin premissi on rokokoon ideaalien historiallinen jatkuvuus sekä sen vetoavuus useiden eri aikakausien ihmisiin. Siis se, että rokokoon viehätys on tavallaan universaali ja koettavissa melkein missä ajassa tahansa. Tällä perusteella näyttelyyn on kuratoitu myös tämän päivän taiteilijoita, joiden on nähty tulkitsevan näitä samoja ihanteita omassa ajassaan. Näyttely olisi toiminut aivan hyvin pelkillä historiallisilla teoksillakin, enkä koe että Hannu Palosuon, Helena Hietasen ja Emilie Mazeau-Langlaisin teokset tuovat peliin mitään korvaamatonta lisää. Päinvastoin, mielestäni näyttelyn heikkous on juuri nykytaiteeksi koetun teoksen ymppääminen jo sinänsä riittävän monitahoiseen ja hyvin rajattuun teemaan.

Mazeau-Langlaisin pahvista tehdyt huonekalut ovat kyllä upeita ja kiinnostavia ja ehkä kaikista onnistunein valinta rokokookaanonin ulkopuolelta, mutta nämä lipastot toimisivat paljon paremmin hieman erilaisessa näyttelyssä. Nyt tuntuu, että ne jäävät huomaamatta ja vajoavat rekvisiitan osaan. Hietasen peruukit tuntuvat sopivan kaiken keskelle kuin sinne tehdyt, mutta sitähän ne tavallaan ovatkin ja näin taitavat nekin kadota. Hannu Palosuon teokset ovat kuitenkin palapelin heikoin osa. Palosuon teoskokonaisuus on monessa suhteessa irrallaan muusta näyttelystä ja teosten tuominen osaksi uusrokokoota vaikuttaa tässä yhteydessä väkinäiseltä ja pakonomaiselta, siinä missä muu näyttely on kuitenkin tarkoituksellisen koherentti.

Kiinnostavampi ja jännittävämpi valinta olisi katsoa uusrokokoon teemaa muusta suunnasta ja toteuttaa rinnastus meidän aikaamme toisella tasolla. Uusrokokoohon voisi kohdistaa uutta taidetta edustavien teosten peilausefektin sijaan nykytaiteelle ominaisen katseen ja sen ajatuksen. Tämän voisi saavuttaa toisenlaisilla esityskäytännöillä ja kerrontatavoilla. Sinänsä koen, että tähän suuntaan oltiin jo osittain menossa, ainakin jos huomioidaan kulttuurihistorian ja poliittisten teemojen läheisyys näyttelyn mantrassa.

Kuten jo todettua, rahat on käytetty viisaasti ja uusi museorakennus on hieno. Göstan paviljonki tahtoo olla nykytaiteeseen profiloitunut museo. Pohjoiseen uusrokokoohon paneutuvan näyttelyn konsepti tuntui alusta asti hyvältä, mutta minua epäilytti se, kuinka hyvin tai huonosti tämä uudelle taiteelle pyhitetty tila ottaisi omakseen vanhaa taidetta kokoavan näyttelyn. Rokokoo erityisesti vaatii oman tilansa ja henkensä, joten yksistään taideteosten ja tilan yhteensaattaminen saattaa olla vaikea prosessi. Juuri tämän näyttelyn kohdalla ongelma tulee juuri pakotetusta kohtaamisesta nykytaiteen kanssa. Se ongelma ei ole suinkaan väistämätön. Tämän näyttelyn kohdalla tuntuu, että on väkisin haluttu saavuttaa jotain periaatteen vuoksi. Se periaate sanelee, että nykytaidemuseon rokokoonäyttelyssäkin pitää olla kuitenkin vähän sitä nykytaiteelta näyttävää taidetta.

Gunnar Berndtson, Puutarhaidylli (alkuperäinen lehdistökuva Vesa Aaltonen)